Jos tänne olisi helppo kirjoittaa omista tunteistaan ja ajatuksistaan. .

Mä oon taas niin yksin. Mä oon naimisissa oleva yksinhuoltaja. Miehen kanssa ollaan oltu yksissä jo 06/02 alkaen, naimisiin mentiin kesällä 2008. Mies rakastaa työntekoa. Tai ei se työtä rakasta, se rakastaa rahaa. Se on työnarkomaani, jos niin voi sanoa. Kyllä se kotonakin viihtyy, aina pienen hetken kerrallaan. Sitten sen täytyy taas mennä. Jos töitä ei ole, se keksii niitä. Se ei osaa vaan olla.  Hyvä mies ja isä se silti on, en mä sitä sano.. Joskus vaan haluaisin sen olevan enemmän meidän kanssa, mun ja meidän lasten.

Meillä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Ne on mun elämäni. Tekisin mitä vaan niiden takia. Mä oon ylpee ja onnellinen lapsistani. Rakastan niitä niin paljon 

Ehkä voisin kertoa jopa itsestänikin. Olen siis 23 vuotias. Oon tällanen aika tavallinen pulliainen.. Mussa ei ole mitään erikoista ja mieleen painuvaa. Mä en ole helppo ihminen. Mä pyrin aina miellyttämään muita. Mä oon tosi yksinäinen. Mulla ei ole miehen ja lasten lisäksi ketään. Ei ketään. Mä oon tehnyt virheitä ja mun itse tunto on nolla. Mä haluun ihmisiä lähelleni, muten uskalla päästää ketään liian liki. Kaikki vaan satuttaa. Tai sitten mä sotken kaiken. Mä en pidä itsestäni. En oo ikinä hyväksynyt itseäni. Mussa on aina jotain vikaa. Mä vihaan itseäni. Vihaan kun oon tällanen.

En jaksa nyt enempää kirjoittaa itsestäni. Alkaa ahdistaa..

Nukkumaan pitäisi mennä, vaikka siitä tuskin mitään tulee. Vihaan nukkua yksin. Vihaan sitä kun mies lähtee pitkille työmatkoille. Ehkä nappaan nuorimmaisen lapsen pinnasängystä viereeni, niin ei ole ihan niin yksinäistä..

Loppuun vielä nimppari onnittelut mun rakkaalle pikkusiskolleni